Kolumni: Sirpa Paatero

Etusivu

Yhteiskunta-, työmarkkina- vai kilpailukykysopimus?

 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja tämän synnyttämiseen on nimen muokkauksen lisäksi laitettu varsin paljon aikaa ja työtä. Koko prosessi on kestänyt noin 13 kuukautta. Alku oli murskaava hallituksen ilmoittamalle yhteiskuntasopimukselle. Neuvotteluille annettiin aikaa muutama viikko ja neuvotteluita olivat vetämässä ihmiset, joilla ei ollut kokemusta eikä näkemystä työmarkkina-asioista. Tavoitteet ilmoitettiin yksipuolisesti hallituksen toimesta työnantajapuolen tahdon mukaisina. Työn tuottavuuden lisääminen on varmasti kaikkien yhteinen tahto. Osalle meistä se ei kuitenkaan tarkoita vain palkkakustannuksien laskemista, vaan työn parempaa organisointia, johtamista ja työhyvinvointia.

Määräaika tuli ja meni. Pikkuhiljaa hallituksessa lisääntyi ymmärrys, että tavoite voidaan asettaa vain sellaiseksi, jonka kaikki voivat hyväksyä lähtökohdaksi. Sadan tunnin työajan lisääminen samalla palkalla, kun leikataan vielä sunnuntaikorvauksista, lomarahoista ja julkisen puolen lomista, olivat kohtuuttomia työntekijöiden kannettavaksi. Ns. pakkolait –nimitys tuli esityksestä, että aiemmin työntekijöiden ja työnantajien välillä sopimalla tehdyt asiat haluttiin määrättäväksi lailla. Ammattiyhdistysliike osoitti voimansa, kun reilu 30 000 työntekijää vastusti sanelupolitiikkaa Helsingissä rautatientorilla ja monilla paikkakunnilla ympäri Suomen. Vivahteita keskusteluun saatiin, kun keskusteluun tulivat mukaan he, joilla lomarahaa ei alun perin olekaan, ja jotka lakiesityksellä tulisivat yhtäkkiä lomarahan piiriin. Viimeinen käänne tuli, kun pääministeri kuuli kätilöiden kommentit työn luonteesta ja palkan muodostumisesta.

Syksyn aikana SAK teki esityksen, jonka avulla päästiin eteenpäin. Palkankorotuksista pidättäydyttäisiin muutama vuosi ja sen jälkeen siirryttäisiin Ruotsin mallia mukaillen omaan Suomen malliin eli vientiteollisuus ohjaisi korotustason. Tästä alkoi neuvottelujen uusi vaihe, jota hallitus lupasi tukea veronalennuksilla pystymättä kuitenkaan kertomaan, mikä näiden taso olisi. Tässä kohtaa osa liitoista ilmoitti jäävänsä ulkopuolelle neuvotteluista. Tuolloin yhteiskuntasopimus oli muuttunut jo lähinnä työmarkkinasopimukseksi.

Seuraavassa vaiheessa neuvotteluja käytiin työntekijöiden ja työnantajien välillä ja nimeksi tuli kilpailukykysopimus. Nyt keskusteluissa oli päästy 24 tunnin työmäärän lisäämiseen ja julkisen puolen lomarahojen leikkaamiseen 30% määräaikaisesti. Muitakin kohtia sopimuksessa oli ja yksi niistä oli sosiaaliturvamaksujen korotus työntekijöille sekä samalla vähennys työnantajille. Samalla kun yhteiskuntasopimuksen suurimmat taakan joutuvat kantamaan pienituloiset naisvaltaisten alojen työntekijät, tuli keväällä tietoon yritysjohtajien suurimmat osingot moneen vuoteen. Myös Elinkeinoelämän keskusliitto teki merkittävän sääntömuutoksen, jonka mukaan keskitettyjä sopimuksia ei enää tulevaisuudessa tehdä.

Työajan lisäystä olisi työntekijöiden osalta haluttu tehdä enemmän paikallisesti sopimalla, mikä ei kuitenkaan käynyt työnantajille. Paikallinen sopiminen oli kyllä kiinteä osa hallituksen pakettia, mutta erotettiin työntekijöiden ja työnantajien neuvoteltavaksi. Loppumetreillä tuli tähänkin osaan sopimusta iso mutka, kun Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen yrittäjien käsitys asiasta poikkesi. Lopputuloksena on, että yrittäjät ovat osittain ulkona tästä mallista.

Samaan aikaan kaiken tämän kanssa on meneillään useita hallituksen esityksiä, joista osa on vain suunnitelmia ja osa on jo lainsäädäntönä kuten esimerkiksi vuorotteluvapaan ja työttömyysturvan leikkaukset. Kaikkein käsittämättömin esitys oli Sitran tuottama malli, jossa ihmiset olisi laitettu ns. työnäytteenä tekemään jopa neljä kuukautta palkatonta työtä. Tämän työministeri ja hallitus kuittasi itselleen hyvinkin nopeasti. Vapaaehtoisuuden tason voi miettiä, kun työttömiä on 350 000. Onneksi hallitus kuitenkin lupasi harkita tätä osaa paketista uudelleen, jotta neuvottelut kilpailukykysopimuksesta eivät kariutuneet.

Sopimukseen ollaan nyt pääsemässä, joten tarve palata ns. pakkolakeihin on sivuutettu. Samalla vältyttiin 1,5 miljardin lisäleikkauksilta ja veronkorotuksilta. Sen sijaan toteutuu hallituksen lupaamat tuloverojen alennukset, joiden taso riippuu sopimuksen lopullisesta kattavuudesta. Vähintäänkin työntekijöille korvautuu sosiaaliturvamaksujen korotus ja ehkä tulee muutaman euron kuukausipalkan lisäys. Ne, joilla lomarahoja leikataan, tilanne on heikompi. Ajatus veronalennuksien kohdentamisesta pienituloisille ja eläkeläisille ei valtiovarainministerin mukaan ole toteutumassa, vaikka se olisi ostovoiman lisäyksen kannalta paras ratkaisu. Alennukset ovat toteutumassa tasaprosentilla kaikille, joten suurituloiset hyötyvät pienituloisia enemmän. Työllisyyteen paketin vaikutus on noin 35 000 uutta työpaikkaa, mikä on hyvä alku, kun hallituksen tavoite on 110 000 uutta työpaikkaa.

Sopimuksen saamiseen on laitettu paljon aikaa ja erityisesti poliittista arvovaltaa. Se ei kuitenkaan saa olla ainoa asia, mitä tehdään. Siksi demarit ovat esittäneet nopeammin toimivia keinoja kuten esimerkiksi työllistämisseteliä, jolla työtön saa mukaansa yritykseen työttömyyskorvausta vastaavan summat. Listalla olisi myös EMU-puskureiden käyttö ja investointien lisäämistä julkisiin remontteihin.

Sopimus on nyt kuitenkin saatu aikaan, mikä oli kaikkien yhteinen tahto. Suomalainen sopimusyhteiskunta ja kolmikantainen malli osoitti taas toimivuutensa ja voimansa. Vaikka kaikki eivät siitä pidäkään, on sopimuksen tie aina parempi kuin sanelupolitiikka.

 

Sirpa Paatero

SDP:n kansanedustaja Kotkasta

sirpa